5 MONTHS GONE, HALFWAY, HOW DO I FEEL?

Moikkamoi kaikki!
Täälä kirjoittelee lomansa eilen aloittanut vaihto-oppilas! Lomani aloitin menemällä hostperheen kanssa Musen konserttiin, oli muuten aivan huippu! Samalla hujahti itsenäisyyspäiväkin, tällä kertaa vähän erilaisissa merkeissä. Vaikka tykkäänkin tosi kovaa Australiasta, mikään ei voita Suomea. Tunnen olevani etuoikeutettu, kun saan sanoa olevani Suomesta. Vaikka suomalaisten harmaus ja jurous ja ne ah-niin-ihanat loskakelit monesti ärsyttävät, joskus on mentävä kauas nähdäkseen lähelle ja oppiakseen arvostamaan asioita. Vaikka se onkin klisee, on oikeasti lottovoitto syntyä Suomeen. Joten hyvää eilistä itsenäisyyspäivää kaikille!

Ja huomenna muuten tulee viisi kuukautta siitä, kun nousin viimeisen kerran omasta sängystäni ja astuin ovesta ulos suuntana lentokenttä. Puolivälissä siis ollaan, hui! Koska mä en täälä sen suuremmin oo kertonu mun tuntemuksista aattelin, että jos nyt sitten.
Tuntuu hurjalta, että puoliväli on jo ohitse. En tiiä mitä tunnen, aika sekalainen on skaala. Päällimmäisenä iloa, oon onnellinen ja ylpee itestäni! Välillä kuitenki tuntuu, etten oo kokenu niin paljoa kuin tässä ajassa olis voinu. Liian monta päivää on vaan mennyt kotona tekemättä mitään. Tähän matkaan on mahtunu ylä- ja alamäkiä. Mä oon tunnettu mun reippaasta asenteesta ja hymyllä pärjääkin pitkälle. Välillä on kuitenki iskeny hetkittäinen kaiho ja ikävä: Miksi mä oon täälä kun voisin olla kavereiden kanssa kotona just nyt pitämäs hauskaa? Mutta on ollut myös monta semmoista hetkeä, jolloin oon tuntenu itseni maailman onnellisemmaksi ihmiseksi. Ihan arkipäiväiset ja pienet asiat voi saada mut hymyilemään maailman isointa hymyä, mutta pieni vastoinkäyminen voi viedä ne fiilikset kokonaan pois.

Alkuun mua pelotti kavereiden saanti. Löysin kuitenki sen oman porukkani ja kaikki tuntui hyvältä pari kuukautta. Sitten tämä mun kaveriporukka kuitenkin vihjaisi mulle, että eikö Tuulia nyt olisi aika etsiä omia kavereita. Menin niin hämilleni etten ees osannut olla oikein vihainen. Tajusin kuitenkin, että ehkei tää sitten lopulta ookkaan se mun porukka ja lähdin siitä. Harhailin vähän aikaa, ja täytyy sanoa, ettei mulla vieläkään oo sitä "omaa" porukkaa johon voin aina turvautua. Kavereita mulla on, ja tunnen paljon ihmisiä koulussa. Monet moikkaa ja tulee juttelemaan ja aina on ihmisiä, joiden kanssa hengailla. En kuitenkaan oo täälä aivan yhtä sosiaalinen kuin Suomessa. Oon oppinut itestäni sen, että en ookkaan niin ulospäinsuuntautunut kuin luulin, monessa tilanteessa tyydyn olemaan hiljaa. Koulutunneilla varsinkin oon huomattavasti hiljaisempi kuin lukiossa. Mutta pari viikkoa sitten, kun mulla vaihtui aineet ja samalla luokkakaverit, kun vanhat luokkakaverit siirtyi viimeiselle vuodelle ja mä jäin samalle löysin uusia ihmisiä. Voin oikeesti sanoa nauttivani koulusta ja tunnit on huippuhauskoja! Odotan jopa innolla palaavani kouluun loman jälkeen. Mua pelotti vähän ennen lomaa, että jään koko ajaksi yksin, mutta se on aivan itsestä kiinni, ja onneksi on tullut jo kavereiden kanssa sovittua kaikenlaista. Yksi neuvo tuleville vaihtareille on, että vaikka tuntuisikin vähän epämukavalta ja vaikeelta, niin rohkeesti vaan ottakaa yhteyttä kavereihin vaikka ne ei vielä oliskaan niin läheisiä.

Rakastan Australiaa enkä vaihtais tätä kokemusta mihinkään. Ihmisten ystävällisyys, Australian luonto ja kauneus on vaan asioita, jotka pitää itse kokea! Ihmiset on avoimempia ja on ihan normaalia, että joku melkein vieras kehuu, kuinka hyvä iho sulla on (kyllä, iho) tai rakastaa sun aksenttia. Mun onni on myös ollut se, että mulla on aivan mahtava isäntäperhe, joka oikeesti välittää musta! Mun perhe ei ehkä ole maailman rikkain tai talo maailman hienoin, mutta niillä on ihana luonne ja rakastava sydän, enkä vois kuvitella itseäni mihinkään muuhun perheeseen.

Kielellisesti tuntuu, etten oo kehittyny niin paljoa, kuin olisin voinu. Mun enkku oli kuitenki aika vahva jo, kun tulin tänne eikä se tuottanu ongelmia. Enkunkokeestakin sain täällä B:n, joka on keskitasoa parempi. Mutta silti tulee välillä tosi typeriä virheitä ja mun aksentti on tosi vahva. En kuitenkaan jaksa stressata tuosta, voi olla etten vaan huomaa mun kehitystä.

Välillä jopa vähän pelottaa Suomeen paluu. Tää paikka tuntuu jo niin omalta, että sen jättäminen kokonaan pelottaa. Vaikka ikävöinki kotoa monia asioita, monet asiat täälä tuntuu kodilta. Mun oma, liian pitkä koulumekko. Se kuinka helppoa aamulla on, kun ei tarvitse miettiä kouluvaatteita. Mr Greaves, mun house teacher, joka saa mut nauramaan joka aamu ja lähettää mut hakemaan sille kahvia, 20 kilometrin koulumatka aamulla ja ne kuolleet vompatit, wallabit ja kengurut tienposkessa. Southern Cross, joka loistaa kirkkaana tähtitaivaalla. Vieraiden ihmisten tervehdykset, se, että kahvi maistuu ihan vedeltä ja kaikki juo teetä. Kauppatäti pakkaa sun ostokset ja +13 astetta on jäätävän kylmä. Melbournen skyline ei enää aiheuta ihmetystä ja kengurumerkit on arkipäivää. Kaverit joiden kaa voin fanittaa One Directionia. Tuoreet hedelmät (mango!!) aamupalaksi ja takapihan sitruunapuu.  Monta semmoista asiaa, joiden jättäminen pelottaa. Onneksi mulla on kuitenkin 5 mahtavaa kuukautta täälä tulossa, ja noista kaikista asioista ehtii vielä nauttia!

Lomalla haluaisin ainakin:
- Kiertää Melbournen taidegalleriat läpi
- Mennä shoppailemaan Melbournen kuuluisalle Chapel Streetille
- Tehdä visiitin eläintarhaan ja pitää koalaa sylissä
- Mennä Brighton Beachille, joka on noin puolentoista tunnin junamatkan päässä

- Mahdollisesti Queensland ja kaikki ihana, mikä sielä odottaa
- Juhlia 18-vuotissynttäreitä, hui!!

Joulusta täytyy kans tehdä oma postaus, se tulee olemaan tällä kertaa niin erikoinen. Mutta huh, tulipahan ainakin tarpeeksi paljon tekstiä, kommentoikaa jos on vielä lisää kysymyksiä!